17 vuotta sitten...

... makasin synnytyslaitoksella pieni käärö sylissäni ja olin ikionnellinen. Esikoisemme, tyttäremme, syntyi aamulla 09.40 pitkän yön ponnistelujen jälkeen. Hän syntyi normaalisti, ilman puudutuksia, vain ilokaasu, isänsä ja kätilön tuki apunani. Samana yönä kun Berliinin muuri sortui.
Laskettu aika oli 31 lokakuuta, sain odottaa häntä 10 ylimääräistä päivää ja syntyessään hän oli iso, yli nelikiloinen. Musta tukka ja tummat silmät ja ponteva jo alusta alkaen. Pää nousi jo seuraavana päivänä pieniksi hetkiksi tutkimaan ympäristöä.
Hän oli maailman kaunein lapsi. Jotenkin valmis jo heti alusta saakka. Tahdonvoima ja sinnikkyys näyttivät merkkejään hyvin varhain.
Hänestä on varttunut kaunis nuori nainen. Tukanväri on vaihdellut vehnänvaaleasta tummanruskeaan, silmät ovat syvän siniset. Tahdonvoima ja sinnikkyys ovat säilyneet, niiden lisäksi on tullut peräänantamattomuus ja itsepäisyys. Kaikki nämä luonteenpiirteet voivat olla joko positiivisia tai negatiivisia tilanteesta riippuen. Pienempänä hänen oli vaikea hallita niitä, mutta on onneksi oppinut käyttämään niitä hyväkseen sekä koulussa että rakkaan harrastuksensa jalkapallon merkeissä.
Uhmaa koettiin sekä kolme- että kuusivuotiaalta. Pelkäsimme murkkuiän alkua kuin maailmanloppua. Aivan turhaan, sellaista ei tullutkaan.
Olen ollut usein napit vastakkain tyttäreni kanssa, luultavasti siksi että olemme niin samanlaisia. Isänsä kanssa hänellä on aina ollut kadehdittava isä-tytär -suhde. Vasta viime vuosina olemme löytäneet keskitien kulkea, me molemmat osaamme antaa perään tarvittaessa.
Tämän päivän kunniaksi lähdemme yhdessä iltapäivällä koulun jälkeen vaateostoksille. Hän haluaa mennä minun kanssani, ei kavereiden. En lähde maksajana vaan seurana ja makutuomarina ja olen siitä hyvin ylpeä!!

Hyvää viikonloppua!